Eilen sporttikoulussa oli vuorossa aitajuoksua. Värväsin paikalle vanhan aitajuoksijagurun niiltä ajoilta kun itsekin vielä kisasin. Rva oli heti intona mukana opettamassa meille aitajuoksun saloja. Omasta mielestänihän mä olin todella ovela, koska toisen ohjaajan myötä pääsin itsekin treenaamaan.
Näin jälkikäteen en ole täysin varma oliko se loppupeleissä kuitenkaan niin fiksu ajatus. Takareisi on tänään yhtä kireä kuin viulun kieli ja polvi on turvonnut niin, ettei se juuri kestä taivuttamista. Kipua ei kyllä tuntunut siinä vaiheessa, kun ryysin täysillä sitä alumiiniaitaa päin, mutta jälkikäteen tuntui sitten sitäkin enemmän. Kolleegani sanoja lainatakseni: "Aitajuoksu on vaarallista". (Tosin mä en edelleenkään lentänyt turvalleni ja sotkeutunut aitoihin, vaan jatkoin matkaa kolautuksen jälkeen.)
Muutenkin sporttikoulussa oli pieni kato käynyt. Eräskin nainen kertoi joutuneensa kortisonipiikille edellisten treenien jälkeen ja joutui näin ollen jättämään sporttikoulun kesken. Onnistuin siis pilaamaan ainakin yhden veteraaniurheilijan uran. Nainen väitti kuitenkin kyseessä olevan vanha vamma ja se tietysti lohdutti hieman. Lisäksi treenien lopussa yksi pikkupoika kävi ilmoittamassa että "äiti käski sanoa ettei se ehtinyt tänään". Ja mun olisi ilmeisesti pitänyt tietää kuka pojan äiti on...
2 kommenttia:
Onko aitajuoksulla sama vaikutus kuin rinnallevedolla? ;) Onneksi oli sentään ne alumiiniaidat, eikä oikeat, llisi voinut tulla vielä pahempaa jälkeä... Mulla on yllättävän vetreät jalat, enkä edes pahemmin kotona venytellyt. Polkeminen ja sauna varmaan saivat karstat takareisistä sulamaan. Ensi viikon seivästä pelokkaasti odotellen...! :/
Mullahan on vähän aitajuoksijan verta. Isäni voitti joskus vuonna yksi ja kaksi pika-aidoissa nuorten SM-hopeaa. Vain Lanamäki oli nopeampi. Sen verran ovat raajat jo vaurioituneet että en enää ryhdy kokeilemaan. Olen kyllä joskus kokeillut.
Lähetä kommentti