Vanha ei ikinä opi

Eilen vedettiin sporttikoulussa viimeinen lajitreeni. Vuorossa oli allekirjoittaneen vanhat ”bravuurilajit” eli pituus ja 3-loikka. Suunnitelmissa oli ottaa ihan iisisti, mutta kuinka ollakaan se ei sitten mennytkään ihan niin.

Urkeilukentällä on muhun ihmeellinen vaikutus. Vaikka kuinka olisi paikalla pelkällä harjoittelumielellä niin jossain vaiheessa se mittanauha on kaivettava esiin. Eilen tuli tosin huomattua sekin, että ”opetuslapset” pistävät selvästi parastaan kehiin kun heille laittaa tietyt tavoitteet. Pieni kilpailuvietti ei siis välttämättä ole pahitteeksi.

Piti siis käydä merkkaamassa jäljet hiekkakasaan ihan vaan näytösmielessä. Piti ottaa myös ihan varovasti, mutta eihän se onnistu ikinä. Tänään sitten kärsitään seurauksista. Takareisi on kireä kuin viulunkieli ja mieltä ylentää se totuus, että selkä jumittaa vasta huomenna. Tänään illalla salibandytreenit päälle ja joku joutuu kantaa mut sinne kehoanalyysiin aamulla...