Reikäpallon perässä

Tällä viikolla on ehditty käydä neljän eri ryhmittymän kanssa juoksemassa reikäpallon perässä. Sukupuolijakauma on ollut vaihteleva - parissa jengissä pelkkiä miehiä ja parissa vastaavasti vain mimmejä. Taso on kautta linjan ok, joten juosta on saanut tarpeeksi ja kaikki keinotkin on tullut käytettyä.

Itse en ole todellakaan mikään "kynäniekka" salibandykentällä. Jalka kuitenkin nousee ja pidän kunnon vauhdista kaukalossa. Hermoa kiristää nopeasti erinnäiset yksinyrittäjät, jotka eivät pallon saatuaa tahdo luopua siitä mitenkään, vaan niska kyyryssä yrittävät epätoivoisina rynniä kohti maalia. Toinen suosikkiryhmä on nk. taiteilijat. Tämä tyyppi yrittää jokaiseen mahdolliseen kohtaan erilaista harhautusta tai jalkakikkaa, joista ehkä yksi sadasta onnistuu. Eikä tämäkään tyyppi koskaan syötä.

Ehdoton suosikkihahmoni kentällä on kuitenkin se entinen lätkänpelaaja (mies), joka turhautuu täysin siinä vaiheessa, kun ei pärjää naiselle. Tätä sain tuta maanantain firmaliigan karkeloissa, kun pariinkin otteeseen joku oli laittamassa ilmoja pihalle. Loppupeleissä sain makseltua kalavelkoja myös takaisin. Enhän mäkään sentään mitään reilunpelinpalkintoa ollut hankkimassa.

Koomisinta oli kuitenkin, kun vastapuolen vaihtopenkki huutaa mulle jäähyä, kun niiden pelaaja on rähmällään kulmassa. Ei kai kukaan mies nyt edes kehtaa myöntää, että joku niitä 20kg kevyempi daami ajeli ne kumoon säbäkaukalossa. Haloo... Onneksi voitettiin ja reilusti.