Reikäpallon perässä

Tällä viikolla on ehditty käydä neljän eri ryhmittymän kanssa juoksemassa reikäpallon perässä. Sukupuolijakauma on ollut vaihteleva - parissa jengissä pelkkiä miehiä ja parissa vastaavasti vain mimmejä. Taso on kautta linjan ok, joten juosta on saanut tarpeeksi ja kaikki keinotkin on tullut käytettyä.

Itse en ole todellakaan mikään "kynäniekka" salibandykentällä. Jalka kuitenkin nousee ja pidän kunnon vauhdista kaukalossa. Hermoa kiristää nopeasti erinnäiset yksinyrittäjät, jotka eivät pallon saatuaa tahdo luopua siitä mitenkään, vaan niska kyyryssä yrittävät epätoivoisina rynniä kohti maalia. Toinen suosikkiryhmä on nk. taiteilijat. Tämä tyyppi yrittää jokaiseen mahdolliseen kohtaan erilaista harhautusta tai jalkakikkaa, joista ehkä yksi sadasta onnistuu. Eikä tämäkään tyyppi koskaan syötä.

Ehdoton suosikkihahmoni kentällä on kuitenkin se entinen lätkänpelaaja (mies), joka turhautuu täysin siinä vaiheessa, kun ei pärjää naiselle. Tätä sain tuta maanantain firmaliigan karkeloissa, kun pariinkin otteeseen joku oli laittamassa ilmoja pihalle. Loppupeleissä sain makseltua kalavelkoja myös takaisin. Enhän mäkään sentään mitään reilunpelinpalkintoa ollut hankkimassa.

Koomisinta oli kuitenkin, kun vastapuolen vaihtopenkki huutaa mulle jäähyä, kun niiden pelaaja on rähmällään kulmassa. Ei kai kukaan mies nyt edes kehtaa myöntää, että joku niitä 20kg kevyempi daami ajeli ne kumoon säbäkaukalossa. Haloo... Onneksi voitettiin ja reilusti.

Treeniä pukkaa

Vatsalihas ei valitettavasti ole edelleenkään täysin toipunut, joten treeneissä joutuu yhä hieman jarrutella. Se ei välttämättä ole huono asia, kun ottaa huomioon allekirjoittaneen loukkaantumisalttiuden. Joka tapauksessa tämä viikko näyttää ihan urheilijan viikolta, ellei ruokavaliota oteta huomioon.

Maanantaina aloiteltiin poikkeuksellisen pirteästi 90-luvun lopun duunikavereiden sählygeimeissä. Uusia naamojakin oli siihen porukkaan eksynyt ja välillä joutui huutamaan "Hieno maali mikä ikinä sun nimi sitten olikaan". Peli oli hieman siistiytynyt takavuosista. Saattoi johtua siitä että lätkänpelaajia oli paikalla vain yksi. Viikko sai hyvän startin.

Tiistain puntti oli hieman nihkeämpi. Vatsalihaksia ei pystynyt juuri tekemään ja tuntui muutenkin takkuiselta. Tämä saattoi tosin johtua puhtaasti siitä, ettei mitään kelvollista luettavaa ollut saatavissa ja näin ollen joutui keskittymään vain treenaamiseen. Päivän pelasti kuitenkin hieronta, joka oli todellinen nautinto vaikkakin perunapelto lapaluissa olikin tiukassa.

Huomenna jatkuu sählyllä ja torstaina taas lentopallolla. Perjantaina nostetaan rautaa, lauantaina levätään ja sunnuntaina pelataan Valkealassa. Tämähän on tosiaan kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan. Lisävammoja odotellessa.

Urheilu on vaarallista

Tällä viikolla on tullut juostua ja käveltyä erikokoisten pallojen perässä useampaan kertaan. Salibandykentällä oli lähestulkoon ilo ylimmillään, kun vanhoja "sotaratsuja" palasi tantereelle. Peli on luonnollisesti kovaa - sen sai yksikin kikkailija todeta yrittäessään harhautusta. Yleensä sitä ei vaan kannata juosta päin. Ainakaan jos vastustaja on isompi.

Lentopalloa pelattiin taas torstaina. Omaa kantapään tulehdustilaa lukuunottamatta onnistuin välttämään loukkaantumiset. Mutta koska meidän "DremTeamimme" on ilmeisesti jotenkin kirottu, niin eiköhän taas yksi pelaaja saatu lasarettiin. Mimmeillä vaan on niin kova kipukynnys, että yksi pieni sormimurtuma jää helposti huomaamatta treenien tiimellyksessä...

Oma loukkaantumiseni tapahtui sitten tässä kaikkein vaarallisemmassa palloilulajissa eli golfissa. Svingi oli kaikkea muuta kuin rento ja onnistuin venäyttämään kylkilihakseni todella mallikkaasti yhdeksännellä. Kierros jäi siihen, kun ei pystynyt enää muuta kuin puttamaan. Harmillista sinänsä, koska kerrankin ne henkiset vesiesteet oli ohitettu kunnialla. Urheilu on todella vaarallista.