Edellisestä metsässäkäynnistä olikin jo vierähtänyt pari vuotta. Silloin taidettiin muistaakseni vannoa ettei koskaan enää - mutta se oli näköjään vain kaksi vuotta kestänyt mielenhäiriö. Eikä silloinkaan se varsinainen metsässä tarpominen rasittanut, vaan se sienten perkaaminen oli ahterista.
Nyt siis uudella innolla samoamaan. Enkä olisi uskonut, ellen olisi omin silmin todistanut sitä marjaruuhkaa, mikä metsässä vallitsi. Ei siellä tietenkään ketään muita ihmisiä ollut, mutta se koko metsä oli sinisenään mustikoita! Lehdet olivat jo osittain varvuista varisseet, joten isot mustikkamollukat värjäsivät maaston kauniin siniseksi.
Parissa tunnissa kertyi sellainen saalis, että piti oikeasti miettiä, mahtuuko ne edes pakkaseen. Tällä kertaa olin fiksumpi ja jätin sienet muille ja keskityin mustikkaan ja puolukkaan. Koska keräilytekniikkanin on ns. pikkumainen, niin perkauskaan ei vienyt kuin pari minuuttia. Ei tästä kannata kuitenkaan sellaisia johtopäätöksiä vetää, että tästä tulisi tapa. Ehkä jatkossakin kerran parissa vuodessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti