Urheiluseurathan tunnetusti keräävät varoja toimintaansa erilaisilla talkoilla. Vaikka talkoohenki puhalteleekin välillä voimakkaana, minä en varsinaisesti ole ollut niitä innokkaimpia inventaariin lähtijöitä. Riippuen tietysti talkookeikan palkkauksesta, niin yleensä olen yrittänyt selvitä näistä maksamalla oman osuuteni.
En tiedä, mikä mielenhäiriö päähäni iski, kun sitten lupauduin talkoisiin. Luonnollisesti kalenteriin vilkaisematta, mikä tarkoitti sitä, että olin lupautunut tekemään yhteistä hyvää kunnon megaryyppäjäisten jälkeisenä päivänä. Aina hyvä idea.
Kun reippaana sitten lauantaina marssin Stadionille juustohampurilainen kädessä, mielessä oli pieni epäilys, että miten tästä selvitään. Fyysisesti homma ei ollut mitenkään rankka - olin ovimiehenä 5 tuntia HCM:n vippipukuhuoneen ovella. Siistiä sisätyötä ja kaiken lisäksi sai istua koko ajan. Mieleen tosin juolahti useamman kerran sen viiden tunnin aikana, että kirja olis ollut ihan kiva.
Iltaa piristi Sami Hyypiän ontuminen paikalle. Ilmeisesti krampit olivat päässeet yllättämään 30km kohdalla ja Sami oli joutunut pistämään välillä kävelyksi. Syke loppumatkalla oli ollut kuulemma 114. (Minähän en nouse tuolistakaan ilman, että syke on tuota tasoa...) Osa maaliin tulleista oli vieläkin heikommassa hapessa ja niitä ensiapupaareja katsellessa todistin useampia syitä, miksi en aio koskaan juosta maratonia.
Onneksi kännykän akku kesti loppuun saakka. Viimeiset pukuhuoneen asiakkaat tulivat paikalle 20.45, jonka jälkeen meikäläinen nosti kytkintä. Edes voittajalta saatu kukka, ei auttanut talkoohenkeä riittämään julkisten käyttämiseen kotimatkalla, vaan otin taksin himaan. Toivottavasti seura sai tästä panoksesta enemmän kuin mikä oli taksimatkan hinta.
