YK:n synttäreitä juhlimassa

Lauantaina keräännyttiin jo traditionaalisiin dinner-partyihin Vallilaan. Hieman oli kokoonpano muuttunut viime vuodesta, mutta ei se loppupeleissä tahtia haitannut. Olisihan se tietysti ollut kiva, että Petturi-Fabio olisi kunnioittanut juhlaa läsnäolollaan, mutta onneksi saatiin mukaan yksi yllätysosallistuja ja toinen jälki-ilmoittautunut.

Viimevuotisista juhlista oli osittain osattu ottaa opiksi ja porukka tuli tällä kertaa ajoissa paikalle. Tai no - yksi tietysti oli myöhässä. Ruoka oli varsin maittavaa, kun ottaa huomioon, että kaikki pöydän tarjoilut täyttivät vegaaniruokailijan kriteerit. Itse söin savutofuperunapihvejä kuin liukuhihnalta koko illan ja mestarikokki luuli mun vittuilevan, kun kehuin, että ne olivat loistavia kylminäkin. Ilmeisesti tuo lihansyöjän leima on niin vahva otsassa, ettei kasvisruokakehuja koeta aidoiksi.

YK:n synttäreiden lisäksi emännälläkin oli "synttärit" ja lahjaksi tuotiin tuliterä Abu Garcia. Ensi kerralla halutaankin sitten itse pyydettyä fisua pöytään. Sitten kun Suomessa syttyy sota, niin kaikki vaan jonoon Vallillaan - sieltä saa ruokaa pöytään!

Ilta jatkui viininmaistiaisten merkeissä varsin vauhdikkaasti. Tässä tapauksessa viininmaistiaiset tarkoittivat lähinnä sitä, että kaikki viinit juotiin mitä tuotiinkin. Eikä tainnut ihan riittää. Vana-tallinnaa ei tällä kertaa näkynyt ja hyvä niin.

Aina roiskuu kuin rapataan ja niin tälläkin kertaa. Olohuone sai illan edetessä kauniin suolakuorrutuksen, kun viiniä roiskahteli sinne sun tänne. Onneksi omassa lasissa oli pääosin valkoista, koska muuten yksi suolapaketti ei olisi ehkä riittänyt. Levyraati vedettiin läpi illan päätteeksi, vaikka osa juhlaväestä taisikin osoittaa mieltään harjoitusta kohtaan nukkumalla...

Mitä sulle kuuluu?

Koska olet viimeksi soittanyt ystävällesi tai tuttavallesi kysyäksesi ”mitä kuuluu”, ilman että olisit ehdottamassa tai pyytämässä mitään?

Nykyään kun kaikki kommunikointi hoidetaan maililla, tekstareilla tai naamakirjan kautta niin harvemmin sitä tulee oikeasti kysyttyä, mitä on meneillään. Itse kuulun siihen kategoriaan ihmisiä, jotka eivät mielellään luukuta koko elämän syvintä olemusta naamakirjan sivuilla. Välillä sitä tosiaan havahtuu huomaamaan, miten vähän ihmisiä taitaa loppupeleissä kiinnostaa ne todelliset kuulumiset.

Ihmiset luulevat, että jos henkilö pitää blogia ja on semiaktiivinen naamakirjassa, niin kuulumiset on sillä selvät. Itse sorrun myös usein tähän oletukseen – mitä sitä turhaan soittelemaan, naamakirjastahan sen näkee mitä sille kuuluu. Tässä saattaisi olla pieni kehittymisen paikka yhdellä sun toisellakin.

Yhteisen hyvän eteen

Viime aikoina olen useasti löytäni itseni tilanteesta, jossa toivoisin muiden ihmisten ottavan enemmän vastuuta ns. "yhteisestä hyvästä". Tähän väliin heti pieni tarkennus - nyt ei kuitenkaan puhuta mistään hyväntekeväisyyteen osallistumisesta, vaan lähinnä toimimisesta omaksi ja esimerkiksi joukkueen hyväksi. Olisi hienoa, että muutkin avaisivat joskus silmänsä ja tajuaisivat, ettei nämä hommat hoidu itsestään ja kenties joskus nostaisivat kätensä vapaaehtoisuuden merkiksi.

Itse olen aina ollut suhteellisen reipas järjestämään jos jonkinlaisia kissaristiäisiä tai joukkokokoontumisia. Minulle ei ole ollut ongelma toimia yhteyshenkilönä joukkueideni puolesta tai muutenkaan vaikeaa toimia näissä asioissa "yhteisen hyvän" eteen. Onneksi näitä ihmisiä on kerääntynyt ympärille muitakin, ettei ihan tarvi yksikseen suossa rämpiä. Mutta.

Aina välillä tämä talkoiden tekeminen ei kuitenkaan maistu. Enhän minä tästä mitään palkkaa saa, enkä läheskään aina edes kiitosta. Joka ryhmässä on aina näitä ns. "free-ridereita", jotka välttävät minkäänlaisen vastuun ottamista viimeiseen asti. Helppoahan se on paikalle ilmestyä kahta kättä heittäen, kun joku toinen on kattanut pöydän valmiiksi. Rehellisyyden nimissä - joskus se sapettaa ihan helvetisti.

Välillä pistää ihmetyttämään, että suhtautuvatko nämä ihmiset omaan elämäänsäkin samalla tavalla? Jäävätkö he aina odottamaan, että joku toinen hoitaa asiat heidän puolestaan? Tyyli kai se on sekin. Itse taidan kuitenkin olla vastaisuudessakin toiminnan ihminen, vaikka se sitten välillä ketuttaisinkin. Eihän tästä muuten mitään tule.

Tasaisen tappavaa tahtia

Edellisen postauksen jälkeen on jo ehditty käydä tekemässä täysimittainen shoppauskierros Lontoossa, pelattua pari sarjapeliä lentopalloa, yllätetty ystävä lauantaibrunssilla sekä metsästetty niska/hartia-lämmitin keltaisesta hulluudestra.

Eihän tuo lista ole kummoinen varsinkin, kun paljon on jäänyt tekemättä. Venäjän opiskelut painaa päälle, vaatekaappi pursuaa ylimääräistä roipetta, blogi on päivittämättä ja lomat pitämättä. Onneksi tuo viimeinen on positiivinen ongelma.

Syksy etenee tasaisen tappavaa tahtia ja väliin pitäisi nyt sirotella jotain piristävää, että pimeys ja kylmyys täysin lannista. Ei kuitenkaan sitäkään liikaa. Töissä kun on valitettavasti pakko käydä ansaintamielessä ja siellä se työlista on loputon, niin täytyy yrittää edes vapaa-aikaan jättää tyhjiä "en tee mitään" -aukkoja kalenteriin ja välttää täyteen aikatauluttamista.

Taktiikka tuntuu toimivan, koska tälläkin hetkellä kalenterissa on tyhjää tilaa. Mutta kuinka ollakaan huomaan päivittäväni blogia ja seuraavaksi otan käteen Venäjän oppikirjan. Parastahan tässä on kuitenkin se, että eipä juuri ressaa. Koskahan se seuraava vapaa ilta olikaan...?

Viisi askelta unelmatyöhön

Uusimmassa Optio-lehdessä oli juttu life coachingista ja miten se opettaa ihmisiä menestymään. Jutussa oli myös listattu "Viisi askelta unelmatyöhön":
1. Mieti, mitä tekisit, jos ei tarvisi ajatella aikaa eikä rahaa. Jätä pelot ja ennakkoluulot tämän pohdinnan ulkopuolelle. Älä mieti, mikä on realistista ja mahdollista, vaan mitä oikeasti haluat.
2. Löydä intohimosi. Mikä saa sinut syttymään?
3. Mieti millaisia taitoja sinulla on. Mitä voit antaa muille?
4. Millaisessa organisaatiossa haluaisit työskennellä? Millaisten ihmisten kanssa? Montako tuntia päivässä?
5. Millainen on työhistoriasi? Mitä haluat säilyttää vanhasta ja viedä mukanasi uuteen?

Entä jos ei ole unelmatyötä? Miksi pitäisi välttämättä tehdä työtä? Onko pakko olla olemassa joku unelmatyö? Jos kerran ei tarvisi ajatella rahaa, aikaa eikä realismia muutenkaan, niin miksi pitäisi ylipäänsä ajatella työntekoa? Kyllä mä ainakin saisin aikani muutenkin kulumaan.

Ja oikeastaan ihan oman henkisen hyvinvointini takia toivon, ettei mun tarvi koskaan lehdessä kuulutella, että "nyt mulla on unelmatyö, unelmamies ja unelmamatkoja"...