Wappuhuolet

Kalliit on laulujen lunnaat

Mitä enemmän tulee ikää, sitä rankemmat voitonjuhlat se näemmä vaatii. Onneksi näitä ei kuitenkaan ole kuin kerran vuodessa - siis per laji. Elegiaa on tullut siiterattua joskus muinnoin tilanteessa jos toisessakin´ja jotenkin fiilis oli tuon Eino Leinon luoman tunnelman kaltainen, kun lauantain karkeloiden huumasta pyrin voiton puolelle sunnuntaina. Tappio oli kuitenkin myönnettävä, kalliit olivat laulujen lunnaat.

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, ei turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mun mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

Onneksi Vappu on jo ovella ja kaiken tuon voi tehdä taas uudelleen. Laulua en lupaa vaihtaa, se tulee jatkossakin olemaan Saku Sammakko.

Wappu-haasteet

Tavoilleni uskollisena pidän tänäkin keväänä Wappu-juhlat. Säästääkseni omia naapureitani suostuttelin lähipiiriä näyttämään vihreää valoa, jotta juhlaresidenssi olisi tänä vuonna muualla kuin Krunikassa. Vetoomus meni läpi, mutta toi samalla hieman muita haasteita. Meren läheisyydessä oleva "kesäasunto" on kaikin puolin loistava paikka pitää Wapun vastaanottajaisert, paitsi että paikan valinta tuo pari ihan pientä ongelmaa.

Kämpässähän ei tosiaan kukaan vielä virallisesti asu, joten sieltä puuttuu paljon olennaista rekvisiittaa. Lasitettu parvekehan on superjees juttu, mutta vasta sitten kun siellä on jotain kalusteita. Tarjottavaakin olisi mukava laittaa jonnekin esille - esimerkiksi ruokapöytä olisi kiva lisä. Ja kaikki vieraat eivät ehkä jaksa seistä, joten pari tuolia toimisi myös. Eikä vielä taideta juhlia myöskään yötöntä yötä, joten valoja kaivataan ainakin osoittamaan juomalasien paikkaa.

Eihän tässä nyt ole vielä mikään kiire. Onhan tässä vielä viikko aikaa. Kyllähän tässä nyt voi jo rentoutua, koska kaikilla huonekaluliikkeillähän on niin suuret varastot, että tavaroiden toimitus tapahtuu parissa päivässä. Eikös niin...?

Kuvaterveisiä Ameriikasta

Home sweet home

Kotiin on palattu, mutta aiheet pysyvät samoina. Atlantin ylittämisen ja huutavien kakaroiden jälkeen oli mukavaa siirtyä viimeiselle etapille Damista HKIin. Tai niin luulin, kunnes omalle kohdalle sattui se vierustoverien pahin painajainen: ylilihava ja pahalta haiseva afrikkalainen.

Siinä oli hekuma ylimmillään, kun se mätäs valui koko ajan mun puolelle sekä käsinojan alta että päältä. Lisäksi tyyppi pyöri tuolissaan sen minkä pystyi ja töni mua koko paluumatkan viiden sekunnin sykleissä. Vaikka yritin tekeytyä miten pieneksi tahansa niin joku sen kasan ruuminosa koski muhun jatkuvasti ja mä tunsin, miten se haju tarttui. Ja konehan oli luonnollisesti aivan täysi, joten pakomahdollisuutta ei ollut.

Eipä ole lomalta kotiinpaluu maistunut näin makealta pitkään aikaan. Siis siitä hetkestä lähtien kun avasin oman kämppäni oven ja sain nakattua haisevat matkavaatteet pesukoneeseen. Yök.

Siella kaikki on suurta

Tulin taas visiitille suurten lupausten ja ihmeiden maahan Ameriikkaan. Suurta on kuitenkin muutkin kuin lupaukset ja autot. Nimittain ihmiset.

Onhan Suomessakin lihavia ihmisia, mutta eivat ne sentaan mitaan valtamerilaivoja ole. Olen ilmeisesti henkisesti viela niin lapsenkengissa, etta leuka loksahti auki jalleen kerran, kun ensimmainen naista Ameriikan ihmeista kaveli (tai vyoryi) vastaan. Miten ne pystyvat siihen?Ostoskarryja tyontava nainen oli kolme kertaa isompi kuin ne karryt!?

Itse asiassa hyvinkin helposti. Ei tarvinnut itsekaan kayda kuin pari kertaa ulkona syomassa ja tunsin, miten perse alkoi leveta ja naama turvota. Hyvinkin nopeasti teki mieli syodakin illalla kotona salaattia barbequen sijaan ja lahtea ehka salille polkemaan pyoraa. Ainakaan tassa kaupungissa ei ole mitaan mahdollisuutta syoda ulkona edes semisti terveellisesti. Ja silta tama kansa nayttaakin.

Onneksi muistin laittaa tallentumaan suosikkisarjani "Olet sita mita syot". Sita katsellessa onkin sitten mukava tunkea sita kotimaista "kevytta" kebabia naamaan ja jatkaa muiden ihmisten ruokailutottumusten arvostelua omalta sohvalta...

Ehtivää sorttia

Viimeisimmän projektini tiimoilta olen saanut useita kommentteja tyyliin "miten sä ehdit" tai "miten sä jaksat". Itse asiassa ihan helposti. Ei nämä blogien kirjoittamiset järin paljon ylimääräistä eforttia vaadi. Teksti tulee suht itsestään, eikä tässä näppäimistön päällä tarvi tuntitolkulla maata. Jos ei juttu luista niin sitten ei kirjoiteta.

Kieltämättä viime päivinä ajatukset on lähinnä pyörineet meidän Naiset treenaa blogin kehittämisessä ja mahdollisesti oman sporttisaitin lanseerauksessa. Sitähän silmällä pitäen sportti-gallup on tähän blogiin pistetty pystyyn. Kiitokset vain kaikille kommenteista ja lisääkin sopii laittaa!

Kai sitä voi todeta samaan syssyyn olevansa suhteellisen ehtivää sorttia. Kotona sohvaperunana makaaminen ei vaan niin sanotusti "sovi mun pirtaan". Tai onhan sillekin aina aikansa ja paikkansa. Enpä tainnut viime sunnuntaina sohvalta paljoa liikahtaa. Sen verran rankka oli lauantaina pelireissu... Tätä naputellessani venyttelen kuitenkin olkkarin lattialla ja juon maitoa. :)